perjantai 31. joulukuuta 2010

Vaihdan verkkarit farkkuhousuun

Äitiyslomani oli eilen lyhempi kuin olin suunnitellut. Kävin Alepassa ostamassa varsiselleriä ja sitten menin Siwaan hakemaan Ellokselta tilaamani kengät. Siihen meni alle puoli tuntia. Kun kerroin miehelle, että olen aloittanut tänään äitiysloman, ehdotti hän juhlimista vetämällä perseet olalle. Sitten vaihdettiin sänkyyn puhtaat lakanat, minä kävin suihkussa ja lakkasin varpaankynnet. Aamulla keitin maitokahvia ja söin kolmannen leivän päällä marmelaadia.

Vuoden viimeisen päivän kunniaksi päätin pukeutua tavallisten ihmisten vaatteisiin. Sellaisiin, joita pidetään vaikka työpaikalla. Ei ulkoilupukua. Olihan meillä oikein erityisohjelmaakin. Pissaputkiloita piti toimittaa Naistenklinikalle. Jalkaan vedin uudet maiharit. Ne ovat juuri hyvät, vaikka kääpiö totesi niiden olevan liian pienet. Kaikki on hänelle nykyään liian pientä.

Viime uutena vuotena juotiin kääpiön nukkumaanmenon jälkeen Southern Comfortia ja kuunneltiin Tuomari Nurmiota. Katsotaan jaksanko tänä vuonna puolille öin asti. Mukavaa uutta vuotta teille kaikille!

torstai 30. joulukuuta 2010

Lomalle äitiydestä

Tänään on äitiyslomani ensimmäinen päivä. Mikään ei muuttunut. Heräsin lapsenhoitohommiin tavalliseen tapaan, ulkoilutin lasta ja tein ruokaa.

Juhlan kunniaksi olin ajatellut vaihtaa sänkyyn uudet pukin tuomat lakanat, mutta illalla väsytti liikaa. Söin aamiaiseksi kaurapuuroa ja kävin neuvolassa. Viime kerralla vauva oli taulukoiden mukaan liian pieni. Kun menin ylimääräiseen ultraääneen mittauttamaan liian pientä mahaani, totesi lääkäri vauvan kaikin tavoin keskiverroksi. Muistutti minua kuitenkin kahden viikon päästä tehtävästä kokoarviosta, jossa arvioidaan onko vauva liian iso. Naurahdin lääkärille, että hassua kun nämä huolenaiheet vaihtelevat viikoittain laidasta laitaan. Lääkäri ei nähnyt tilanteessa mitään hauskaa.

Neuvolasta halusivat lähettää minut tänään taas laboratorioon. Minulla voisi olla joku tulehdus, arveli neuvolan täti. Laihtunutkin olin. Edellisestä laboratoriovierailusta ehtikin kulua jo kolme viikkoa. Silloin ei mitään tulehdusta löytynyt. Ja nyt sitten uudelleen.

Tuntuu siltä, että tämä minun vartaloni on nyt jonkun toisen. Hoitojärjestelmän ja vauvan. Vartaloa mitataan ja arvioidaan, muistutellaan vuoroin liiallisen painon nousun vaaroista, vuoroin laihtumisesta. Jos ei ole keskiverto, niin sitten ei kelpaa. Pitää pysyä käyrillä. Haluaisin vauvan pois sisältäni jo ihan sen takia, ettei kukaan kyselisi minulta veren sokeriarvoja, supistusten tiheyksiä tai painon kehitystä. Saisi olla ihan yksin omassa kehossaan. Ihan rauhassa.

Lounaalla laitoin ruokaan paljon chilikastiketta. Olin niin vihainen kaikelle, että halusin että suuhunkin sattuisi ja nenä vuotaisi. Illalla yritän jaksaa kävellä sen verran, että lähden yksin vaatekauppaan. Lomalle äitiydestä.


tiistai 28. joulukuuta 2010

Punaista ja mustaa

Arki alkoi joulun jälkeen hohdokkaissa tunnelmissa. Pukki toimitti pankkitilille käteistä, jolla hankittiin kasvavalle lapsijoukolle uudet sisaruskärryt, Phil & Tedsin Explorerit. Täytyy myöntää, että olin tänä aamuna keskimääräistä innokkaampi puistoon lähtijä. Odotin uuden menopelin koeajoa. Suurien renkaiden kanssa puistomatkan auraamattomatkin osuudet taittuivat mukavasti. Ei siis ainakaan vielä suurempia pettymyksiä.


Matkalla huomasin värikoordinoineeni lapseni sopimaan hyvin yhteen uusien vaunujen kanssa. Kääpiökin oli kärryistä innoissaan ja suostui jopa istumaan niissä osan matkasta. Sitten oli päästävä työntämään itse vaunuja. Työntelimme sitten yhdessä tyhjiä kärryjä. Kääpiön verkkainen kävelytahti ei haittaa enää yhtään näillä vyötärönympäryksillä.

torstai 23. joulukuuta 2010

Joulun hätävara


Koska joulun vietto suoritetaan tänä vuonna terveysintoilevan anopin luona, on matkaan varustauduttava huolellisesti. Appivanhempien jouluun ei kuulu ylenmääräinen herkuttelu, johon olen henkilökohtaisesti hyvin mieltynyt. Mukaan täytyy siis pakata omat karkit, ettei joudu kärsimään tiukasta suklaan säännöstelystä. Onneksi sain omalta äidiltäni mukaan kaksi suklaarasiaa, jotka aion pitää visusti itselläni. Voin sitten rauhassa syödä omia suklaitani salaa.

Hyvää joulua kaikille ja toivottavasti keneltäkään ei lopu suklaa kesken.

tiistai 21. joulukuuta 2010

Ei ihan jokasään kengät

Pienissä lapsissa on se hyvä puoli, että heidän kauttaan voivat vanhemmat toteutella kaikenlaisia mielihalujaan. Vaikka esimerkiksi kenkien suhteen.

Huomasin vuosien käyttötauon jälkeen, että Doctor Martensin maiharit hiertävät ikävästi kantapäätä. Muistan lukeneeni jostakin blogista samansuuntaisia kommentteja tuoreemmista malleistakin, joten luovuin uusien Martensien hankinnan suunnittelusta ja suuntasin etsintäni muualle.


En kuitenkaan voinut vastustaa kiusausta, kun törmäsin Stockmannin lastenosastolla pienen pieniin ja halpoihin nahkamaihareihin. Lasten kengät kun ovat mielestäni yleensä hyvin rumia tai liian kalliita. Mies yritti kotona huomautella, että eiväthän ne ole oikein talvikengiksi sopivat, kun niissä ei ole vuoria. Minä en halunnut kuunnella. Kerroin ostaneeni kenkiin lämpöpohjalliset.

Halusin välttämättä laittaa uudet maiharit kääpiölle jalkaan kun lähdimme vierailulle mummin ja ukin luokse. Lasta jouduttiin kantamaan kadulla, koska lunta meni koko ajan varsista sisään. Näitä käytetään enemmänkin ostoskeskuksissa, minä selvensin miehelle. Meidän täytyy nyt alkaa käydä enemmän ostoskeskuksissa.

sunnuntai 19. joulukuuta 2010

Muumipuvussa neuvolassa

Elämäni tämänhetkistä kapeutta kuvaa se, että huomasin suunnittelevani neuvolakäynnin vaatetusta kuin kyse olisi ollut isommastakin tilaisuudesta. En ole viime viikkoina päässyt kotoa paljon puistoa pitemmälle. Tarkempiin yksityiskohtiin menemättä, olo on muodostunut melko tukalaksi. Lähinnä tuntuu siltä, että vauva voi kävellessä tipahtaa jalkojen välistä maahan hetkenä minä hyvänsä.

Ennen vauvaneuvolaa kävimme kääpiön kanssa kahvilassa syömässä karjalanpiirakkaa. Se oli ainakin kääpiön mielestä kovin juttu pitkään aikaan, joten ehkä vaatekriisini ei ollutkaan yhtään liioiteltu.

Olen luopunut farkkujen käytöstä, koska kun niiden alle pukee vielä sukkahousut, en pysty pukemaan kenkiä jalkaan. Vatsa on liian iso ja housut liian tiukat. Farkuista luopuminen sai minut vihdoin ymmärtämään, kuinka ulkoiluun tulee pukeutua. Vastaus löytyi reiden korkeudelta. Tajusin vihdoin, että ulkona ei tarvitse palella, jos pukeutuu samalla tavalla kuin lapsi. Yksinkertaista, mutta nerokasta. Kun päällä on tuulenpitävät housut ja takki, on hämmästyttävää miten vähän kuorikerroksen alle täytyy pukea.

Tämä on äärettömän vapauttavaa. Ihanaa kun ei tarvitse olla nyt töissä. Voi huoletta liikuskella ulkosalla kurahousuissa, eikä tarvitse miettiä onko tunika liian lyhyt töihin. Tämä neuvolakäynnille valittu Marimekon tunika nimittäin on. Kun jättää pukematta vaatteeseen kuuluvan vyön, muistuttaa ulkomuoto erehdyttävästi muumia. Tyyliasioita voi miettiä sitten kun on päässyt mahasta eroon ja ilmat vähän lämpenevät.

tiistai 14. joulukuuta 2010

Onko pakko?

Lapsen tultua perheeseen juhlapyhiä alkaa pohtia uudella tavalla. Vaikka vielä ei ole oikein varmuutta siitä mitä kääpiö vuoden kulusta ymmärtää, tunnen vanhempana tarpeen luoda perheellemme perinteitä. Joitakin perinteitä meillä on tietenkin ollut miehen kanssa kahdestaankin. Riitelimme ensimmäisen kunnon riitamme vapun lähestyessä simaämpärin äärellä ja siman laiton perinne on jatkunut joka vuosi. Nyt tosin olemme päässeet reseptin tulkinnasta yhteisymmärrykseen. Helmikuussa syödään fondueta. Ihan vaan siksi, että niin vain tehdään joka vuosi.

Juhlapyhäihmisiä me emme ole olleet. Me emme vaihda pääsiäisenä pöydälle keväistä pöytäliinaa tai osta kotiin narsisseja. Meillä ei laiteta jouluna kranssia oveen tai ripustella mitään joulupalloja. Me emme omista yhtäkään joulukoristetta. Nyt olen alkanut miettiä, että pitäisikö meidän kuitenkin? Lapset kun tuntuvat pitävän asioista, jotka pysyvät ennallaan.

Täytyy myös myöntää, että myös minä suhtaudun melko autistisella tarkkuudella ainakin jouluaaton tapahtumiin. Ensin katsotaan televisiosta joulurauha. Sitten syödään puuroa ja joku saa mantelin. Sitten lämmitetään sauna jne. Niin kun on tehty viimeiset 30 vuotta ja varmaan vielä pidempäänkin. Sohvapöydällä on aina kilkattanut enkelikello, jonka kokoamisvuorosta keskustellaan joka vuosi. Joulukuusi on täynnä rumia käpytonttuja, jotka joku meistä siskoista on vääntänyt ala-astelaisen askarteluvimmassaan. Juuri niin on mukavaa juhlia.

Tänä itsenäisyyspäivänä minä valmistin elämäni ensimmäisen piparkakkutaikinan ja leivoimme sen yhdessä kääpiön kanssa. Kaikki meni hyvin ja sulassa sovussa. Vaikuttaa siltä, että sekä äiti että tytär syövät mielellään piparitaikinaa. Tätä perinnettä voimme siis jatkaa myös ensi vuonna. Joulukoristeita ei meille tänäkään vuonna hankita. Se menee meidän perheessä "sitten kun lapsi osaa sitä itse vaatia" osastolle.

perjantai 10. joulukuuta 2010

Heillä ja meillä

Kaikki varmasti tietävät, että internetistä vaatteita tilatessa ei aina kannatta odottaa, että vaate näyttäisi samalta kotosalla kuin nettikaupan kuvassa esiintyvän mallin päällä. Minä kuitenkin haluaisin aina välillä ajatella juuri niin. Toive on epärealistinen varsinkin silloin, jos tietää synnyttävänsä lapsen parin kuukauden kuluttua housujen tilaamisesta. Vyötärön seutu alkaa olla melko tukevassa kunnossa.



Minä sain muutama viikko sitten pakkomielteen uusien kotihousujen löytämisestä. Koska ulkona liikkuessa päällä ovat olleet lähinnä kurahousut, olen päätynyt kuljeskelemaan sisätiloissa etupäässä kurahousujen alle puetuissa sukkahousuissa tai pitkissä kalsareissa. Kun mies saapuu kotiin töistä kauluspaidassaan, tuntee sitä itsensä jotenkin ankeaksi. Olo on kuin toinen olisi hiihtolomalla Himoksella ja vain toinen tekee päivisin jotakin järkevää. Päätin ratkaista ongelman uusilla housuilla. Ne voi jättää kurahousujen alle ulos lähtiessä. Näin vältytään sukkahousuissa kuljeskelulta. Kuinka kätevää. Ne eivät ole verkkarit, mutta niitä voi käyttää samaan tyyliin. Hieman kaupunkikelpoisemmatkin ehkä, vaikka näyttävätkin alemmassa kuvassa erehdyttävästi pyjamahousuilta. Livenä ei niin paljon. Pöksyt ovat American Apparelin ja pesulapussa lukee Made in downtown LA.

Downtown Helsinki

Olin vähän harmistunut siitä, etteivät housut istuneet päälleni aivan yhtä hyvin kuin ylemmän kuvan rouvalle. Ensi kesänä sitten, minä ajattelin. Housut ovat sopivat myös synnytyksen jälkeiseen aikaan. Synnytyksen jälkeen ei oikein mahdu vielä omiin housuihinsa, joten kuminauhavyötärö auttaa yli ensimmäisten kuukausien painonpudotuksen. Toistaiseksi annan vyötärön vielä kiristää.

tiistai 7. joulukuuta 2010

Kolmas pyörä

Saako valittaa? Ai saa vai? No hyvä.

Monet ovat kysyneet aiommeko laittaa kääpiön päiväkotiin kun toinen vauva syntyy. Kysymys on tuntunut minusta omituiselta. Minusta tuntuisi hassulta maksaa jollekin lapseni hoidosta kun olen itse kotona. Parivuotiaamme ei myöskään tunnu vielä kaipaavan seuraa, joten hoitopaikan hakeminen tuntuisi myös siksi tarpeettomalta. En usko että elämä kahden lapsen kanssa voi olla niin vaikeaa. Olen kyllä kuullut että melko painajaismaista se ainakin aluksi on.

Tänään olen pohtinut au pairin hankkimista loppuraskauden ajaksi. Vatsavauva tunkee sitkeästi jalkojaan kylkiluitteni alle ja tekee oloni todella tukalaksi. Kun yhtälöön lisätään loputtomien ulkovaatekerroksien pukeminen kiukuttelevalle taaperolle sekä hikipäissään tapahtuva kärryjen kiskominen loputtomassa lumihangessa, on päivän tunnelma pilalla jo puoleen päivään mennessä.

On se nyt kumma kun ei saa olla edes rauhassa raskaana. Aupair voisi konttailla puolestani palikkaleikeissä lattialla ja minä keskittyisin sisustuslehtien selailuun ja lepäilyyn. Voitaisiin nukkua vaikka yhdessä perhepedissä, jos muualle ei mahdu.

maanantai 29. marraskuuta 2010

Myötä ja vastoinkäymisissä

Vanhemmuus on vaikeaa, olipa kyse minkä ikäisestä lapsesta tahansa. Kaikesta siitä rakkaudesta ja ilosta huolimatta. Pieni lapsi tarvitsee vanhempiaan loputtomasti ja kaikkeen. Enemmän kuin kukaan pystyy antamaan. Lapselle pitäisi jaksaa olla vanhempi myös väsyneenä, huonolla tuulella, surullisena ja kipeänä. Lapsen rakkaus on välillä hyvin pakottavaa ja ahdistavaa. Aikuisen oma aika on lapselle vieras käsite.

Vastasyntyneen kanssa pitää oppia kestämään turhautuminen, jonka vauvan itku aiheuttaa. Vauva itkee paitsi nälkää ja väsymystä, myös ihan jostain selittämättömästä syystä. Itkua on vain kestettävä, joskus tunnista toiseen. On kestettävä jatkuvia yöheräämisiä ja sitä, että vauvaa on joskus ihan oikeasti mahdotonta saada nukkumaan, väsymyksestä huolimatta. Minä en voi sietää ihmisiä, jotka kuvailevat vauvaansa helpoksi ja hyväntuuliseksi. Kukaan ihminen ei ole aina helppo ja hyväntuulinen. Varsinkaan ihminen, jonka ainoa muoto kommunikoida on itkeminen. Itkevä vauva on turhauttava, hermoja syövä ja väsyttävä.

Jos ajatukset voisivat tappaa, hyvin harva lapsi selviäisi varhaislapsuudestaan hengissä. Minä olen kuvitellut kuristavani vauvani kuoliaaksi joskus yön pimeinä tunteina, kun muutaman tunnin katkeamaton uni on ollut vain kaukainen haave. Oikeastaan minä pohdin synnytyksen jälkeiset neljä viikkoa lähinnä sitä, miksi vauvasta ei voi enää päästä eroon. Kaikki oli vain niin kamalaa.

Päivittäisiä raivokohtauksia saavan taaperon kanssa minä lähinnä kuvittelen jättäväni lapsen kadulle yksin huutamaan ja lähden itse kotiin olemaan rauhassa. Epätoivoisina ja väsyneinä hetkinä oman lapsensa tappaminen tuntuu muutaman sekunnin ajan täysin perustellulta, niin mustalta kuin se kuullostaakin.

Tulevina vuosina on lapsen kanssa edessä varmasti toinen toistaan turhauttavampia kehitysvaiheita, jotka on vain jaksettava kestää. Tällä hetkellä minusta tuntuu siltä, että vietän päiväni täysin mielipuolisen ihmisen kanssa, jonka raivo kasvaa sekunneissa täysin hallitsemattomaksi. Tieto siitä, että nyt ei saa katsoa Maisa-dvd:tä hajoittaa kääpiön maailman täydellisesti. Kodista ulos lähteminen on kääpiön kanssa painajaismaista painia tai loputonta maanittelua vaatteiden päälle saamiseksi. Kaikki mitä äiti ehdottaa, on kääpiön mielestä lähtökohtaisesti huono idea. Ja se on äidistä aivan helvetin raivostuttavaa.

Muutama päivä sitten tilasin kirjakaupasta kotiin Jari Sinkkosen Lapsen kanssa hyvinä ja pahoina päivinä-kirjan. Minusta on jo pitkään tuntunut siltä, että tarvitsen jonkun kertomaan minulle miksi tämä uhmavaihe kannattaa kestää. Jari on minusta älykäs hyvin maanläheisellä ja konstailemattomalla tavalla. Toivon että hän voi auttaa minua. Nyt yritän keskittyä ajattelemaan sitä, että elämän tärkeimmät taistelut käydään kaikista rakkaimpien ihmisten kanssa. Ja kai minäkin tässä jotenkin kasvan.

torstai 25. marraskuuta 2010

Juuri niinkuin Strömssössä

Tänään toteutin jokaisen Strömssö-elämään pyrkivän kotiäidin perusvaatimuksen. Minä askartelin lapseni kanssa ensimmäistä kertaa. Idea ei tosin ollut omani. Tuttu äiti pyysi mukaan joulukorttiaskarteluun asukaspuistoon ja minä arvelin pienen toiminnan olevan hyvää vaihtelua perus puistopäivälle.

Periaatteessa minä suhtaudun skeptisesti kaikkeen alle 2-vuotiaille järjestettävään toimintaan. Minun mielestäni kaikenlaiset vauvojen värikylvyt ja taaperoteatteriesitykset järjestetään lähinnä siksi, että vanhemmille tulisi jotakin vaihtelua elämään. Eikä siinä sinänsä ole mitään vikaa. Minä vain lähinnä vaivaudun kaikenlaisessa vauvatoiminnassa. Olen varmaankin liian tosikko.

Askartelutuokio vahvisti ennakkoluulojani. Kääpiö jaksoi innostua tonttukortin pusaamisesta noin kolmen minuutin ajan. Minä hieman pidempään. Saimme aikaan kaksi rumaa korttia, jotka aiomme postittaa ainoille ihmisille, jotka jaksavat ehkä innostua korttien näkemisestä -Isovanhemmille.

Aion edelleen jatkaa hyvin tylsän perusarjen elämistä tyttäreni kanssa ja vältellä kaikkia toimintoja joista innostumiseen arvelen kääpiön olevan vielä liian pieni. Tuntuu siltä, että hänelle suurimmat elämykset ovat vanhemman näkökulmasta melko matalan profiilin juttuja. Meillä kun on jo muutama viikko muisteltu sitä, kuinka isi pesi auton ikkunat huoltoasemalla. Toinen merkkitapaus sattui viime viikolla, kun riisipussi kaatui keittiön lattialle. Priceless.

maanantai 22. marraskuuta 2010

Osta hyvä mieli

Minä saan ostamisesta hyvän mielen. Välillä hyvä mieli kestää vain sen hetken, kun vetää uuden halpispaidan ennen baariin lähtöä päälle ja tuntee itsensä jotenkin uudeksi ihmiseksi. Pesun jälkeen paita paljastuu kulahtaneeksi virhevalinnaksi ja jää pyörimään ikuisuuksiksi kaapin perukoille.

Toisista tavaroista saatava riemu kestää ja kestää. Minä jaksan edelleen riemuita lähes viikoittain alkuvuodesta Huutonetistä hankkimistani Maclarenin Volo matkarattaista. Ne ovat maailman kevyimmät nostella ja kuljettaa ja ne mahtuvat tosi pieneen tilaan. Aivan mahtavat! Samanlaista iloa on tuottanut syksyllä ostettu Kiddyn turvaistuin. Voiko olla helpompaa asennettavaa? Ja vielä testivoittaja! Ihan parasta!




Hyvin valittu lastentuote tuo aivan yhtä paljon iloa, kuin itselle hankittu nappivalinta. Tosin minä tunnen myös suunnatonta riemua niinä päivinä, kun on saanut valittua lapselle ulkoiluun täysin säänmukaisen vaatetuksen. Se kun on yllättävän vaikeaa. Välillä tuuli viilentää ilmaa odottamattomasti ja kurahousut olisi sittenkin tarvinnut ottaa mukaan. Näistä pohdinnoista voisi avautua loputtomasti.

Oman säänmukaisen vaatetukseni kanssa viimeisin riemuvoitto on ollut Sorelin Caribou kenkien hankinta. Talsin kengissäni tyytyväisenä viimeviikkoisessa loskapainajaisessa ja seisoskelin tyytyväisenä pakkassäässä puistossa. Eikä tullut varpaista kylmä. Miehen kanssa olemme kilpaa hehkuttaneet loisto-ostoksiamme. Caribout eivät ehkä ole kengistä ketterimmät, mutta kadulla tyttären kanssa lampsiessa vauhti ei ole päätä huimaava. Nämä kengät ovat tehneet minut hyvin onnelliseksi.

perjantai 19. marraskuuta 2010

Saako äiti auttaa?

Muistan tunteneeni suurta iloa kääpiön 1. syntymäpäivän lähestyessä. Lapsi käveli ja söi jo hiukan ominkin päin. Ihan kaikessa ei tarvinnut olla enää auttamassa ja kantamassa. Viime aikoina olen muistellut vauva-aikoja kaihoten. Muistikuvieni mukaan vaunuissaan köllöttelevän vauvan kanssa oli paljon helpompaa. Onneksi aika kultaa muistot. Silloin oli varmaan joitain toisia vaikeuksia, joita nyt en vain enää muista.

Syy vauva-aikojen köllöttelymuisteluihin löytyy tällä hetkellä käynnissä olevasta kehitysvaiheesta. Kääpiö haluaa tehdä kaiken itse. Hän haluaa kävellä itse joka paikkaan ja suostuu vain harvoin istumaan rattaissaan. Hän haluaa kantaa kaupassa ostoskoria, jonka koko lähentelee hänen omaa pituuttaan. Hän haluaa pukeutua itse, vaikka ei vielä osaa. Tämä kaikki vie paljon aikaa. Asiat hoituvat todella hitaasti. Tarjottu apu torjutaan tiukalla raivolla. Tämä syö ripeästä toiminnasta nauttivan äidin hermoja kovasti.

Joskus keväällä pohdin lapsen kasvatuksen tekevän minusta pikkuhiljaa zen-mestarin. Nyt olen tajunnut noiden aikojen olleen vasta vienoa alkusoittoa tuleville taisteluille uhmaikää hyvää vauhtia lähestyvän tyttären kanssa. Tässä ei auta enää Tapani Kansakaan. Välillä itken turhautumistani tyttäreni kanssa kilpaa. Välillä minä huudan yksin kiukkuani pois suljetun oven takana keittiössä. Kadulla tapahtuvien vääntöjen aikana pyrin edelleen hyräilemään itsekseni jotakin rauhoittavaa kappaletta. Viime aikoina se on ollut I-ha-haa i-ha-haa, hepo hirnahtaa niminen laulu.

Ei saa siis tulla pilkkaamaan, kun minä vaikutan kadulla vajaamieliseltä ratsastuslauluineni. Minä yritän silloin vain parastani.

lauantai 13. marraskuuta 2010

Varmasti epävarmana

Jo raskausaika opettaa naista hyväksymään tosiasian, että kaikkea lapsen kasvuun liittyvää ei voi hallita. Lapsi kasvaa ja kehittyy omaan tahtiinsa, eikä lastaan voi suojella kaikelta pahalta. Vauvan kasvaessa omassa vatsassa on vain pakko luottaa ja toivoa, että kaikki menisi hyvin ja vauva pysyy elossa. Näihin asioihin kun ei oikein itse voi vaikuttaa.

Minä olen molempien raskauksien aikana odottanut ensimmäiset kolme kuukautta huomenna tulevaa keskenmenoa ja pohtinut, voiko keskenmenon saada tietämättään. Tämä on ilmeisesti ihan tavallista. Kääpiötä odottaessani loppuraskaudesta olin varma, että lapsesta tulee vammainen. Googlettelin myös keskossivustoja löytääkseni tiedon, millä raskausviikolla syntyneet keskoset jäävät yleensä eloon. Kaikilla tuntuu olevan omat pelkonsa. Puistotuttu vietti viimeiset raskausviikot peläten vauvan kakkaavan kohdussa. Tuota minä en edes ollut tullut ajatelleeksi.

Olen päätynyt siihen, että tieto näissä asioissa minun kohdallani todellakin lisää tuskaa. Jotkut ihmiset tieto saa toimimaan. He noudattavat tarkasti neuvolan kiellettyjen ruokien listaa ja etsivät tietoa hiusten värjäämisen vaikutuksista sikiöön. Minä olen näissä asioissa todella saamaton. En jaksa vältellä pastöroimattomia juustoja tai kuumennella pakastemarjoja, vaikka neuvolatäti pyysikin minua miettimään miltä minusta tuntuisi, jos vauvasta tulisi ruokailujeni takia epämuodostunut tai hän kuolisi. En myöskään jaksa kiinnittää huomiota ruokien, vaatteiden ja tavaroiden sisältämiin kemikaaleihin. Olen siihen vain liian laiska.

Olen monta kertaa päättänyt lopettaa Kemikaalicoctail blogin lukemisen. Se kun aiheuttaa minulle aivan liikaa ahdistusta tähän elämäntilanteeseen. Vähän aikaa sitten siellä oli kirjoitus bisfenoli A:sta, joka on ilmeisesti jollain tapaa haitallinen aine. Kirjoituksessa viitattiin Hesarin artikkeliin, jossa kehoitettiin raskaana olevia naisia välttämään ostoskuittien käsittelyä bisfenoli A:n takia.

Tällä hetkellä minulle riittää tarpeeksi huolta siitä, että vauva olisi kunnossa hieman kohonneista sokeriarvoistani huolimatta ja että se pysyisi elossa vielä tulevat kuukaudet. En jaksa stressata siitä, mitä jonkun muovin pinnassa oleva aine aiheuttaa vauvalle 20 vuoden kuluttua. Tässä asiassa olen päättänyt olla laiska ja pitää kädessä kuitteja ihan vaikka joka päivä.

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

Töissä yöpaidassa

Kävin tänään suihkussa ensimmäistä kertaa pariin päivään. Suihkua ennen vietin 60 tuntia samassa t-paidassa. Pyjamahousut vaihdoin puistoon lähtiessä farkkuihin. Tässä kotitaloustyössä on se hyvä puoli, että toisia ihmisiä tapaa lähinnä ulkoilmassa. Kukaan ei puistossa näe, mitä pitkän parkatakin ja pipon alla on piilossa. Töissä voi siis periaatteessa olla yöpuvussa, jos niin huvittaa tai on vain kuoleman väsynyt. Väsyneeksi tulee silloin, jos vatsassa nukkuva lapsi herää neljältä aamulla ja viereisessä huoneessa nukkuva lapsi viideltä aamulla.

Minä haluaisin tietää, kenen mielestä kellojen veivaaminen edestakaisin on jotenkin tarpeellista. Ajatus siitä, että talviaikaan siirryttäessä saa nukkua tunnin pidempään tuntuu tässä perheessä huonolta vitsiltä. Meillä kun saa herätä tunnin aikaisemmin




Eilen aamulla pääsi väsyneenä itku, kun tajusin olevani taas samassa tilanteessa kuin vuosi sitten. Se oli ihan kamalaa aikaa, enkä halua sitä enää kokea. Ehdin jo olla niin voiton riemuinen kääpiön nukuttua jonkun aikaa jopa seitsemään asti aamulla. Kello viideltä ei kuulu kenenkään olla hereillä. Televisiostakaan ei tule silloin mitään ohjelmaa. Mummoille suunnattu Studio55:kin alkaa vasta kuudelta.

Tänään oli reippaampi olo. Mies nousi kääpiön kanssa viideltä ja minä nukuin kahdeksaan. Tunsin itseni ihan uudeksi ihmiseksi ja päätin pukea sen kunniaksi puhtaat vaatteet päälle. Koska tuskailen edelleen raskaushousuihin kohdistuvan vihani kanssa, olen ottanut käyttöön Acnen lempihousuni. Housut ovat tarpeeksi löysät käytettäväksi roikkuvana mallina ja pysyvät kuitenkin ylhäällä. Ihan parasta, heti pyjamahousujen jälkeen.

perjantai 5. marraskuuta 2010

Paljon onnea ja asunto minulle

Tänään minulla on syntymäpäivä. Koska mies on työmatkalla, oli juhlapäivän aamu järjestettävä omatoimisesti. Illalla ennen nukkumaan menoa vaihdoin sänkyyn puhtaat lakanat ja päätin etten syntymäpäivän kunniaksi ajautuisi turhaan riitoihin kääpiön kanssa. Tämän arvelin kuitenkin olevan mahdotonta. Kääpiö kun on lievästi sanottuna konfliktihakuinen ja muuttaa mielipidettään vain puhtaasta eri mieltä olemisen tarpeesta.

Kääpiön herättyä kuuden aikoihin istutin lapseni tietokoneen ääreen ja laitoin Maisa dvd:n päälle. Kääpiö istui kuin naulattuna tuolillaan 45 minuuttia ja minä torkuin vieressä. Aamiaiseksi keitin maitokahvia ja söin mansikoita jogurtin kanssa. Puin päälleni uuden Acnen paidan, jonka olin ostanut itselleni lahjaksi ja rakastamani villahousut.


Itse hankitut lahjat ovat useinmiten parhaita. Olin jo muutamia päiviä huolissani, koska mies ei ollut kysellyt lahjatoiveitani. Pelkäsin hänen saaneen jonkun oman lahjaidean. Onneksi pelko oli turha ja nyt pystyn turvallisin mielin odottamaan lahjakuoren avaamista, jonka sisältö on etukäteen tiedossa.

Aamulla päätin myös, että Huoneistokeskus voisi tänään antaa minulle asunnon. Olen ladannut paljon odotuksia iltapäivän asuntonäyttöön ja mielestäni minun olisi jo saatava tietää, mihin osoitteeseen uusi vauva sairaalasta viedään. Tämä nykyinen koti kun se ei ainakaan ole. Täällä asuu silloin jo joku toinen.

Nyt menen leipomaan itselleni kakun. Illalla syön blinejä ja mätiä, vaikka ohjeiden mukaan ei saisi. Juon myös lasin kuoharia, ihan vain itseni kunniaksi.

tiistai 2. marraskuuta 2010

Vastuu painaa paljon

Elämä lapsen kanssa on täynnä päätöksiä. Ennen lapsen tuloa sitä on päättänyt pääasiassa omista asioistaan ja luottanut siihen että asioilla on taipumus järjestyä ennemmin tai myöhemmin. Nyt on oman elämän lisäksi vastuu pienen ihmisen elossa pitämisestä. Pitää päättää kasvatusmetoeista ja huolehtia siitä, ettei lapsi jää auton alle.

Lapsen saatuaan täytyy myös jatkuvasti muodostaa mielipiteitä asioista, joita ei ole juuri tarvinnut ajatella. Pitää päättää minkälaista ruokaa lapsen olisi hyvä syödä. Pitää olla mielipide päivähoidosta ja erilaisten rokotteiden tarpeellisuudesta. Piirrettyjen katselua pitää säännöstellä ja olla joku näkemys käyttäytymissäännöistä. Tämän lisäksi pitää vielä huolehtia että lapsella on säänmukainen vaatetus ja että hänellä on säännöllinen päivärytmi. Pitää tehdä hankintapäätöksiä rattaista ja vertailla turvaistuimien turvallisuustestejä. Lista on loputon ja ahdistava!

Nämä kaikki päätökset pitää tehdä totaalisella fiilispohjalla ja toivoa, että ei pilaa lastaan ihan kokonaan tai aiheuta turhaa vaaraa. Silti meillä on matkarattaat, joiden sulkumekanismi on katkaissut jonkun lapsen sormen Amerikassa. Meidän lapsella on ulkovaatteita, joiden valmistukseen on käytetty perfluorattuja yhdisteitä. Rattaissakin on flataatteja. Lastaan ei voi kai suojella ihan kaikelta. Minä keskityn lähinnä pihtaamaan sokerisia herkkuja. Puppe-kirjan pullat ovat meillä sämpylöitä. Onko siinäkään sitten mitään järkeä?

Jos siis joku voisi päättää puolestani seuraavat asiat:
1. Kannattaako lapsi rokottaa vesirokkoa vastaan?
2. Ovatko Phil&Tedsin Vibet niin paljon paremmat kuin Sportit, että kannattaa maksaa niistä muutama satanen enemmän?
3. Ovatko kemikaalit joilla lasten vaatteita ja leluja käsitellään ihan oikeasti vaarallisia ja niitä tulisi boikotoida?

Meillä kun on vaikeuksia muodostaa mielipide näistä asioista.

perjantai 29. lokakuuta 2010

Kyllä tämä kotiolot voittaa

Nyt olen ulkoillut ensimmäistä kertaa uudessa sadeasussani. Sadetakkia olen käyttänyt erikseen sellaisina päivinä, kun olen aavistellut että voisi ehkä sataa. Se näyttää oikeastaa ihan tavalliselta mustalta puolipitkältä takilta. Ei sitä välttämättä tunnista sadetakiksi. Kun takkiin yhdistää samaa sarjaa olevat sadehousut, on vaikutelma hieman toinen. Silloin ollaan ihan reilusti tuulipukuosastolla.

Nyt ulkona satoi oikeasti ja kotoa oli lähdettävä. Kääpiö oli karjunut aamulla puolen tunnin ajan tauotta hysteeristä itkuhuutoa. Ensin siitä, että piti pukea päivävaatteet päälle. Seuraavaksi siitä, että äiti päättikin kuivata hiuksensa, eikä pukenutkaan päivävaatteita päälle. Hiusten kuivaamisen jälkeen itkuraivarit vedettiin taas siitä, että nyt piti oikeasti pukea. Tämän jälkeen raivoa aiheutti se, ettei lipaston laatikko mennyt ihan kokonaan kiinni, koska paidan hiha roikkui laatikon ulkopuolella. Sitten harmitti se, ettei saanut katsoa Kaapo-videoita Youtubesta.

Laskeskelin tunteja päiväuniaikaan ja totesin, etten selviäisi aamupäivästä manaaja-lapseni kanssa sisätiloissa. Kun olin saanut raivoavan ja potkivan tyttäreni makaamaan lattialle ja istuin jonkinlaisessa painiasennossa hänen päällään, olin kiitollinen ettei kukaan ollut näkemässä miten puen lapselleni ulkovaatteet. Kenkien pukemisen ollessa vuorossa lapsi näki parhaaksi taktiikakseen totaalisen veltoksi heittäytymisen. Mistä he oppivat nuo taidot? Ovatko nämä uhmaamisen eri taktiikat jossakin geeneissä?




Kiitin itseäni mielessäni sadehousujen hankinnasta, vaikka kura-asuun sonnustautuminen tuntui epämukavalta. Kotoa oli päästävä pois. Housuja jalkaan vetäessä tuntui kuin olisi pukeutunut sienimetsään lähtöä varten, mutta oikeasti määränpäänä oli vain lähipuisto. Lapsi jatkoi raivoamistaan vaunuissa, koska olisi halunnut jäädä rapun ulkopuolelle maahan makaamaan. Siinä minä sitten talsin kura-asussani, raivoavaa lasta rattaissa työntäen puistoon ja toivoin etten törmäisi entisiin poikaystäviin. Tämä ei ole minun elämäni, minä ajattelin.

Murjotettuaan puoli tuntia puistossa rattaissaan istuen, kääpiö suostui vihdoin siirtymään hiekkalaatikolle. Minä seisoin sateessa, eikä sää haitannut yhtään. Eikä uusia housuja toisten äitien mielestä edes huomannut sadehousuiksi.

keskiviikko 27. lokakuuta 2010

210g parempaa mieltä

Alkuraskaus muistuttaa erehdyttävästi sairautta. Väsyttää, on paha olo ja ruoka ei maistu. Raskauden loppupuoli muistuttaa luultavasti vanhaksi tulemista. Ei pysty enää liikkumaan reippaasti, kyykistelystä tulee vaikeaa, on kaikenlaista uniongelmaa ja väsyttää jatkuvasti.

Ensimmäisen raskauden aikana töissä ollessa pystyi konttorihommissa melko mukavasti istuskelemaan konttorituolissaan ja tekemään konttorihommia. Nyt pitää väsyneenä kykkiä hiekkalaatikon reunalla ja painia 10,6 kg painavan vastustajan kanssa ulkovaatteiden laitosta ja jaksaa säilyttää hermonsa jatkuvissa uhmataistoissa. Raskaana ollessa tämä kaikki tuntuu kovin raskaalta. Kelan kuponkien mukaan tätä kutsutaan kotitaloustyöksi.

Normaalisti väsymys-vitutus parannettaisiin muutamalla lasillisella punaviiniä. Nyt turvauduin suklaaseen. Kävin ostamassa Alepasta itselleni Wiener nougat rasian ja söin sen melkein kokonaan yhden tunnin aikana. Kaikenkaikkiaan 25 palasta 60 minuutissa. Ja tuli parempi mieli. Yritän olla ajattelematta, että raskautta on vielä 14 viikkoa jäljellä ja että maha kasvaa tästä vielä. Ensi viikolla menen sokerirasituskokeeseen. Suklaan syöntihän voisi periaatteessa olla harjoittelua sitä varten.

sunnuntai 24. lokakuuta 2010

Pariskuntakengät

Lemmikit ja omistajat alkavat tunnetusti muistuttaa ajan myötä toisiaan. Näin käy ilmeisesti myös aviopareille. Jotkut toteuttavat yhteenkuuluvuuttaan ostamalla samanlaiset tuulipuvut. Meidän perheessä ostetaan samanlaisia kenkiä. Meillä on prätkäbootsit, Converset ja nyt myös talvisaappaat. Kuinka romanttista!



Jalat palelevat melko nopeasti paikallaan seisoskellessa jo näissä lämpöasteissa, joten talveksi oli keksittävä jotakin ihan oikeasti lämpöistä. Tuskailtuani kaupoissa kaikenlaisten goretex-kenkien rumuutta, olin iloinen muistaessani Sorelin valmistavan ihan mukavan näköisiä talvikenkiä. Esitellessäni löytöäni miehelleni, ilmoitti myös hän haluavansa samanlaiset. Miehelle kengät tilattiin alennuskupongilla Ellokselta. Koska olen maailman kärsimättömin ihminen, en jaksanut odottaa Sorelin kenkien saapumista marraskuussa Partioaittaan. Tilasin omani tanskalaisesta shoesandfriends.comista. Nopeaa ja helppoa. Jos näillä ei tarkene seisoskella ulkona talvipakkasella, niin ei sitten millään.

Onneksi meillä on työnjako puistossa käymisen suhteen. Minä hoidan arkipäivät ja mies viikonloput. Ei tarvitse perhekengissä seisoskella ihan vierekkäin. Ja varmasti edelleen pilkataan niitä samanlaisiin tuulipukuihin sonnustautuneita pariskuntalenkkeilijöitä.

maanantai 18. lokakuuta 2010

Bring it on!

Syksyn alkaessa elin vielä onnellisena harhaluulossa, että Rukan sadetakkini olisi kumisaappaiden kera riittävä varuste tulevan vuodenajan kohtaamiseen. Kuinka väärässä olinkaan. Kun sää viilenee ja taivaalta tippuu vettä, kylmyys pakottaa pukemaan sadetakin alle kerroksittain lämpöä. Olo on lopulta melko pönäkkä ja hankala. Meillä on myös tytär, josta tulee iltapäivään mennessä mielipuolisen maaninen jos häntä ei vie ulkoilemaan. Jos haluaa pysyä järjissään, kannattaa lähteä ulos. Mistä saa niitä lapsia, jotka istuvat rauhallisina vaunuissaan kahviloissa?

Kun istuu tönkkönä tihkusateessa hiekkalaatikon reunalla, reisiin tarttuvat märät ja kylmät farkut saavat elämän tuntumaan todella ankealta. Ei enää koskaan, minä ajattelin kylmissäni viime viikolla. Kohmeisena ja märkänä puistossa hiekkakakkua taputellessani minä päätin hankkia itselleni kurahousut.

Talven lähestyessä olen ymmärtänyt että elämän laatua parantaa tällä hetkellä eniten se, ettei ulkoillessa tarvitse palella. Ei se, että on pukeutunut kivan näköisiin vaatteisiin. Seuraavaksi tärkeintä on se, ettei ole nälkä. Kun nämä kaksi asiaa ovat kunnossa, ei lapsen kanssa ulkoilussa ole mitään vikaa. Ulkoilusta muodostuu jopa tapa. Se ei ole enää sunnuntaikävely kahvilaan. Se on ulkoilua ulkoilun vuoksi. Ja ulkoilu jos jokin on välineurheilua.

Everest TCS Water 3000

Kävin hypistelemässä Partioaitan goretex kamppeita, mutta en ole ihan vielä valmis sijoittamaan satoja euroja vaatteisiin, jotka eivät aiheuta minussa minkäänlaisia tunnereaktioita. Muutaman kaupan koluttuani totesin, että on myös vaikeaa löytää ulkoilu/urheiluvaatetta jossa tuotemerkki ei olisi kiusallisen selvästi näkyvillä. Löysin kuitenkin yhdet Stadiumista. Yksinkertaisen kevyesti topatun mustan sadetakin ja kuorihousut, joissa myyjän mukaan pitäisi pärjätä sateessa. Kuulemma pitkiä aikoja ei kannata näissäkään vetimissä istuskella märässä. Se ei haittaa, koska minä kävin ostamassa Etolasta istuma-alustan. Ei siis ihan oikeat kurahousut, mutta kovasti kahisevat ainakin. Nimikin henkii hienosti jotakin avaruusteknologiaan viittaavaa. Vielä puoli vuotta sitten vannoin, ettei minusta tule tuulipukuista puistoäitiä ja tässä sitä nyt ollaan.

Mutta nyt olen valmis kaikkeen. Minulla on sadepuku, merinovillaiset lämpösukat, lämpöpohjalliset, tekninen alusasu, fleecekerrasto, istuinalusta, termosmuki, lampaantalja, Natolle suunniteltu talvitakki, nahkarukkaset ja 40 asteen pakkasen kestävät kengät matkalla Tanskasta meille kotiin. Vain kunnon pipo puuttuu. Eikä täksi viikoksi luvatut sateet haittaa yhtään.



torstai 14. lokakuuta 2010

Aikaista lintua väsyttää.

Vanhan kliseen mukaan asioita oppii oikeasti arvostamaan vasta menetyksen kautta. En ikinä uskonut liikuttuvani kyyneliin siitä, että saan nukkua kello seitsemään aamulla. Näin on kuitenkin tapahtunut. Minulta kun on viety viimeisen vuoden ajaksi tuo ilo.

Kääpiö päätti 6 kuukauden ikäisenä aloittaa päivänsä viideltä aamulla. Minulla on tuosta ajasta hyvin hataria muistoja, koska olin kokoajan vain kuoleman väsynyt. Muistan katselleeni keittiön ikkunasta viikonloppuaamuna baarista kotiin hoipertelevia ihmisiä. Vielä jokin aika sitten minä sotkin tuohon aikaan aamuyöstä paitaani pitakebepin kastikkeeseen. Nyt hämmentelin aamutokkurassa höyryävää kaurapuuroa. Joillekin kello viisi aamulla on yö, minulle se oli aamu.

Minä vihasin ihmisiä, jotka pohtivat pitäisikö vauva herättää kolmen tunnin päiväunien jälkeen, vaiko antaa herätä itsekseen. Meillä asui kellontarkasti puolituntisia päikkäreitä vetelevä duracel-vauva. Minä poistuin vessaan kiroilemaan, kun joku valitti väsymystään kun oli joutunut herämään vauvan takia poikkeuksellisesti jo kahdeksalta. Meillä satunnainen kuuteen saakka nukkuminen tuntui pieneltä taivaalta.

Vuoden tuska on vihdoin helpottanut. Kääpiö on muutaman kerran nukkunut jo puoli kahdeksaankin. Me olemme jopa joutuneet ottamaan käyttöön herätyskellon. Sitä ei ole tarvittu aikoihin.

tiistai 12. lokakuuta 2010

Valmasti lämmin

Viime viikolla herännyt pakkomielteeni villahousujen hankkimiseen ei hellittänyt. Ilmojen viilennyttyä lämpimänä pysymisestä tuli prioriteetti. Tein retken tuttavan vinkistä Hakaniemen halliin, eikä se tuottanut pettymystä. Kakkoskerroksessa sijaitsee viluisen puistossa seisojan taivas. Hallissa jo lähes sata vuotta toiminut M.Kuronen myy kaikkea lämmintä ja villaista mitä saattaa kaivata. Pähkäilin tovin ja poistuin hallista tyytyväisenä Valma-villahousujen uutena omistajana. Täyttä villaa ja tehty Suomessa. En ole pitkään aikaan ollut yhtä tyytyväinen tekemästäni ostoksesta.



Villahousut eivät heti tuntuneet helpoimmalta yhdistettävältä muuhun pukeutumiseen, mutta palava rakkaus näitä kalsareita kohtaan saa yrittämään ihan mitä vaan. Ollakseni villahousuissani edes vähän katu-uskottava, yhdistin ne teräskärkisiin maihareihin. Ne jalassa olen 1990-luvun alussa rakastanut Kurt Cobainia ja potkinut yläasteen tupakkapaikan kiviä. Ei siis mitkään turhat kengät.

Eikä Valmat jalassa paleltanut yhtään! Nämä eivät ole mitkään konttorirotan kalsarit. Nämä jalassa tulee nimittäin sisällä kuuma muutamassa minuutissa. Nämä ovat ihan parhaat. Muistinko mainita että minä rakastan näitä kalsareita.

perjantai 8. lokakuuta 2010

Kaikki mukaan synnyttämään!

Otatteko te tytön mukaan synnytykseen?

Kysymys yllätti minut totaalisesti. Asiaa tiedusteli eräs kahden lapsen äiti puistossa taannoin. Vastaukseksi sopersin käsittämättömyyksiä hermostuksissani ja muminani lopuksi arvelin tapahtuman olevan liian hämmentävää katseltavaa 2-vuotiaalle. Lapsen vieminen synnytyssaliin ei ollut tullut mieleenkään. Synnytyssuunnitelmia tiedustelleella äidillä esikoinen oli ollut mukana synnytyksessä, koska he eivät halunneet jättää lasta ulkopuolelle perheen tärkeästä tapahtumasta. Ihan hyvä perustelu sekin.

Kun kääpiö oli syntymässä, pakotin miehen lupaamaan ettei katsoisi synnytyksen aikana kasvojani alemmas. Kääpiön synnyttyä minulta kysyttiin, haluaisinko nähdä istukkani. Vastasin että kiitos ei. Mies ehti vahingossa vilkaista.

Minä olen sitä mieltä, ettei juuri kenenkään tarvitsisi nähdä synnytystä. Tapahtuma on kaikessa rujoudessaan melko järkyttävä. Verta, silmitöntä kipua, kaikenlaisia eritteitä ja suolenpätkiä. Minä ymmärrän ihan hyvin, miksi miehet ovat pysytelleet vuosisatoja kaukana synnytystapahtumasta. Se ei vaan ole kaunista katseltavaa.

Synnytyksen kokeminen saa aikuisenkin hämmentymään. Mitä se tekisi 2-vuotiaalle? Onko ihan tavallista ottaa lapsi mukaan synnytyssaliin? Minä luulin että lapset ovat mukana synnytystapahtumassa vain amerikkalaisissa raskaus-realityohjelmissa, joissa seurataan kaikenlaisia "erilaisia" perheitä. Taisin olla väärässä.

Asiaa pohdittuani olen edelleenkin sitä mieltä, että synnytyksen seuraaminen ei ole lapsia varten. En halua pelottaa lastani. En myöskään halua yhtään uhmaikäistä lasta yöpymään kanssani samaan perheille suunniteltuun huoneeseen sairaalassa. Minä unelmoin sairaalan perhehuoneeseen pääsemisestä vain sen takia, että saisin olla rauhassa ja nukkua yhtä paljon kuin vauvakin. En myöskään halua ketään huonekaveria, jonka vauvan itkua pitäisi kuunnella.

Mies voisi kyllä tulla mukaan samaan huoneeseen. Olisi ainakin joku, joka voisi hakea kahviosta lisää karkkia. Ja hakea Alkosta jotain juotavaa.





keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Visio villahousuista

Olen oivaltanut että siinä on syynsä, miksi naiset eivät vielä parikymmentä vuotta sitten käyttäneet raskausaikana housuja, vaan lähinnä mekkoja. Raskausajan housut eivät yksinkertaisesti ole mukavia. Jaksan valittaa tästä taukoamatta. Ne eivät pysy ylhäällä. Olen siksi päättänyt ruveta käyttämään mekkoja, vaikka en mikään mekkoihminen varsinaisesti olekaan. Mekkojen käytössä ei muuten olisi mitään ongelmaa, mutta kun joutuu seisomaan ulkona useita tunteja päivässä, pitää lämpökerrosten olla melko järeitä. Tässä ei yksin millään villasukkahousuilla pärjätä. Kun mekon alle pukee leggingsit ja sään niin vaatiessa vielä sukkahousut, tarkenee pitkässä takissa vielä ihan hyvin. Minulla on myös suunnitelmia kylmenevien säiden varalle. Olen päättänyt hankkia villahousut.

Mummotuskaani helpottaa hämärä muistikuva jonkun muotilehden kuvasta, jossa jonkun kuuluisan muotitalon syysnäytöksessä tepasteltiin villahousumallisissa kalsarihousuissa. Voisin siis periaatteessa olla villahousuissani ihan muodin aallon harjalla. Toistaiseksi olen tyytynyt vetämään leggingsien päälle vielä pitkät ja paksut sukat. Sain tänään villahousuasiasta puistossa avautuessani vinkin suunnata etsintäni Hakaniemen halliin. Nyt on siis tarkoitus ostaa taattua mummolaatua. Ketkään eivät ole niin viluisia kuin mummot.

maanantai 4. lokakuuta 2010

Keskiluokkainen unelma

Minä olen ollut viime kuukausina kriisissä. On hämmentävää huomata mielipiteensä muuttuneen jonkin hyvin perustavanlaatuisen asian suhteen.

Minä olen asunut Helsingin kantakaupungissa viimeisen kymmenen vuoden ajan. En ole tänä aikana koskaan toivonut asuvani missään muualla. Minusta on mukavaa, että voin kävellä kaupungin keskustaan ja että kaikki palvelut ovat enintään muutaman raitiovaunupysäkin päässä. Minä pidän kaupunkielämästä. En ajatellut lapsen tulon muuttavan asumisfilosofiaani millään tavoin. Olemme miehen kanssa joutuneet useaan otteeseen myös puolustamaan näkemystämme siitä, että kaupungin keskustassa voi ihan hyvin elää ja asua lapsen kanssa. Kaikki kun eivät sitä oikein tunnu ymmärtävän.

Tieto toisen lapsen tulosta sai meidät pohtimaan asunnon vaihtoa. Nykyinen asunto kun jää neljälle hengelle jossakin vaiheessa auttamattomasti pieneksi. Keskustan tähtitieteelliset neliöhinnat saivat minut viikko viikolta laajentamaan Oikotien asuntojen hakukriteereitä. Ensin lähinnä mielenkiinnosta. -Kuinka paljon tilaa tällä käytössä olevalla rahalla saisi vähän kauempaa? Sitten jo vähän enemmän tositarkoituksella.


Kuva Google

Pikku hiljaa ajatus omasta pihasta alkoi houkuttaa. Olisi niin paljon helpompaa, jos voisi jättää välillä vauvan nukkumaan pihalle vaunuihin ja mennä itse sisään laittamaan vaikka ruokaa. Olisi mukavaa, jos lapsen kanssa ei tarvitsisi lähteä kahdesti päivässä puistoon, vaan voisi välillä istuskella omassa pihassa. Voisi grillailla ja saunoa milloin huvittaa. Pyykkitelineen ei tarvitsisi aina seisoa keskellä olohuonetta. Tulevana talvena ei voi mennä ihan vaan vauvan tahdissa, kun on myös toinen lapsi joka täytyy syöttää ja ulkoiluttaa tiettyihin aikoihin. Minä mietin useasti mitenköhän raskasta kahden lapsen kanssa on olla. Olen kuullut tuttavilta, että ensimmäinen vuosi on melko piinallista. Kaikki pienetkin helpotukset voisivat olla tarpeen.

Kun aloin laskeskella kuinka monta kertaa kuukaudessa käyn kaupungin keskustassa, pääsin keskimäärin neljään käyntiin kuussa. Se ei ole kovin paljon. Aikaisemmin käytin asunnon valinnassa kriteerinä sitä, että baarista voi kävellä kotiin. Nyt uusia asuntoja katsellessa googlettelen, löytyykö läheltä leikkipuistoa. Se tuntuu nyt paljon tärkeämmältä. Baarista sitäpaitsi tullaan kuitenkin taksilla kotiin.

Monesti sanotaan, että eihän lapsen tulon tarvitse muuttaa mitään. Minäkin olen varmaan joskus niin todennut. Tämä väite on kuitenkin täyttä paskaa. Lapsen tulo järkyttää vanhempien maailman peruuttamattomasti, eikä sille vaan voi mitään. Äänestän edelleen samaa puoluetta ja kuuntelen samaa musiikkia, mutta päivieni sisältö on muuttunut täysin. Minä teen ihan eri asioita kuin kaksi vuotta sitten. Minä vietän päiväni lapsen kanssa. Jos kävisin töissä, hupenisivat illan muutamat tunnit kaupassa käymiseen, ruoan laittoon ja lapsen kanssa olemiseen. Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa. Minä hankin lapsia, koska halusin viettää aikaa lasteni kanssa. Erilaista tämä elämä on, vaikka kuinka yrittäisi vakuutella että en ole muuttunut mitenkään.

Tai sitten olen vain omaksunut kiltisti suomalaisen perinneunelman omakotitalosta ja ydinperheen asumisidyllistä. Missä tämä aivopesu oikein tapahtuu? Mutta minusta olisi ihan oikeasti mukavaa, jos voisin kasvattaa pihalla vaikka karviaismarjoja. Jos vaikka onnistuisin pitämään pensaan hengissä.

perjantai 1. lokakuuta 2010

Pimeä puoli

Eteisestä paloi lamppu viikko sitten, eikä kukaan ole jaksanut vaihtaa sitä. Äsken hain keittiöstä jakkaran ja kurottelin lamppua. Jakkara oli liian matala. En jaksanut enää hakea korkeampaa tuolia. Lampun voi vaihtaa myöhemminkin. Eteiseen ei juuri pääse luonnon valoa, joten viimeisen viikon olen pukeutunut melko pimeässä. Kylppärin peilistä näkee vain navasta ylöspäin. Kokonaiskuva jää hämäräksi.



Olen vakuuttunut siitä, että printtipaidat ovat tämän syksyn juttu. Muu maailma oli sitä mieltä varmaankin kaksi vuotta sitten. Minä lämpenen asioille hitaasti.Yleensä myös vierastan vaatteita, joissa lukee jotakin. Tämän paidan ostin siitä huolimatta. Rakkaus ja toivo ovat ihan hyviä asioita.

Housujen haarat näyttävät kuvassa roikkuvan polvissa varmaankin siksi, että ne oikeastikin roikkuvat. Niitä saa kiskoa ylös taukoamatta. Olen suunnitellut siirtyväni käyttämään leggingsejä seuraavaksi neljäksi kuukaudeksi. En ole suuri leggingsien ystävä, mutta ne sentään pysyvät ylhäällä. Kainaloihin asti ulottuva vyötärö on sitäpaitsi aika mukava päällä.

tiistai 28. syyskuuta 2010

Pipopakko

Kun olin ala-asteella, syksyn ikävin puoli oli pipopakon alkaminen. Säiden kylmettyä välitunnille oli pakko laittaa pipo ja se oli noloa. Pipon pitäminen ei siihen aikaan olut vielä kovassa huudossa. Joskus, kun ilma oli aamulla kylmä, kuljin koulumatkan pipo päässä ja tungin sen sitten reppuuni koulunpihan lähestyessä. Kovikset kun kulkivat paljain päin. Sittemmin olen muuttanut käsitystäni siitä, ketkä ovat kovia tyyppejä ja ketkä eivät. Pipon pitäminen ei liity asiaan juuri mitenkään. Uskon myös, ettei kouluissa enää näinä päivinä tuskailla sen kanssa miten lapset saataisiin pitämään pipoa. Ongelma on varmaankin päinvastainen.




Minä aloitin pipokauden tänään. Syksyinen ilma oli mitä parhain. Aurinko paistoi ja olimme kääpiön kanssa katselemassa keskikaupungin lasten ihmeteltäväksi kärrättyjä maatilan eläimiä. Ilman kirkkaudesta huolimatta hyytävä tuuli sai vetämään päähän ensin hupun ja hieman myöhemmin pipon. Täytyy kyllä myöntää, että vilkuilin ensin ympärilleni ja tarkistin onko kellään muulla aikuisella pipoa. Alitajunta pakottaa ilmeisesti edelleen kuulumaan kovisten porukkaan.

Olenpa sitten kovis tai urpo, olen ollut ahkera. Olen kutonut kunnon kotiäidin tavoin itselleni ja lapselleni villamyssyt talveksi! Itselleni myös kaulaliinan. Pipon ja huivin pehmeä merinovilla lämmittää sopivasti syksyn kirpeässä ilmassa. Lapselle aion laittaa säiden kylmetessä kypärämyssyn pipon alle. Aikuisille niitä ei varmaan valmisteta.