maanantai 4. lokakuuta 2010

Keskiluokkainen unelma

Minä olen ollut viime kuukausina kriisissä. On hämmentävää huomata mielipiteensä muuttuneen jonkin hyvin perustavanlaatuisen asian suhteen.

Minä olen asunut Helsingin kantakaupungissa viimeisen kymmenen vuoden ajan. En ole tänä aikana koskaan toivonut asuvani missään muualla. Minusta on mukavaa, että voin kävellä kaupungin keskustaan ja että kaikki palvelut ovat enintään muutaman raitiovaunupysäkin päässä. Minä pidän kaupunkielämästä. En ajatellut lapsen tulon muuttavan asumisfilosofiaani millään tavoin. Olemme miehen kanssa joutuneet useaan otteeseen myös puolustamaan näkemystämme siitä, että kaupungin keskustassa voi ihan hyvin elää ja asua lapsen kanssa. Kaikki kun eivät sitä oikein tunnu ymmärtävän.

Tieto toisen lapsen tulosta sai meidät pohtimaan asunnon vaihtoa. Nykyinen asunto kun jää neljälle hengelle jossakin vaiheessa auttamattomasti pieneksi. Keskustan tähtitieteelliset neliöhinnat saivat minut viikko viikolta laajentamaan Oikotien asuntojen hakukriteereitä. Ensin lähinnä mielenkiinnosta. -Kuinka paljon tilaa tällä käytössä olevalla rahalla saisi vähän kauempaa? Sitten jo vähän enemmän tositarkoituksella.


Kuva Google

Pikku hiljaa ajatus omasta pihasta alkoi houkuttaa. Olisi niin paljon helpompaa, jos voisi jättää välillä vauvan nukkumaan pihalle vaunuihin ja mennä itse sisään laittamaan vaikka ruokaa. Olisi mukavaa, jos lapsen kanssa ei tarvitsisi lähteä kahdesti päivässä puistoon, vaan voisi välillä istuskella omassa pihassa. Voisi grillailla ja saunoa milloin huvittaa. Pyykkitelineen ei tarvitsisi aina seisoa keskellä olohuonetta. Tulevana talvena ei voi mennä ihan vaan vauvan tahdissa, kun on myös toinen lapsi joka täytyy syöttää ja ulkoiluttaa tiettyihin aikoihin. Minä mietin useasti mitenköhän raskasta kahden lapsen kanssa on olla. Olen kuullut tuttavilta, että ensimmäinen vuosi on melko piinallista. Kaikki pienetkin helpotukset voisivat olla tarpeen.

Kun aloin laskeskella kuinka monta kertaa kuukaudessa käyn kaupungin keskustassa, pääsin keskimäärin neljään käyntiin kuussa. Se ei ole kovin paljon. Aikaisemmin käytin asunnon valinnassa kriteerinä sitä, että baarista voi kävellä kotiin. Nyt uusia asuntoja katsellessa googlettelen, löytyykö läheltä leikkipuistoa. Se tuntuu nyt paljon tärkeämmältä. Baarista sitäpaitsi tullaan kuitenkin taksilla kotiin.

Monesti sanotaan, että eihän lapsen tulon tarvitse muuttaa mitään. Minäkin olen varmaan joskus niin todennut. Tämä väite on kuitenkin täyttä paskaa. Lapsen tulo järkyttää vanhempien maailman peruuttamattomasti, eikä sille vaan voi mitään. Äänestän edelleen samaa puoluetta ja kuuntelen samaa musiikkia, mutta päivieni sisältö on muuttunut täysin. Minä teen ihan eri asioita kuin kaksi vuotta sitten. Minä vietän päiväni lapsen kanssa. Jos kävisin töissä, hupenisivat illan muutamat tunnit kaupassa käymiseen, ruoan laittoon ja lapsen kanssa olemiseen. Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa. Minä hankin lapsia, koska halusin viettää aikaa lasteni kanssa. Erilaista tämä elämä on, vaikka kuinka yrittäisi vakuutella että en ole muuttunut mitenkään.

Tai sitten olen vain omaksunut kiltisti suomalaisen perinneunelman omakotitalosta ja ydinperheen asumisidyllistä. Missä tämä aivopesu oikein tapahtuu? Mutta minusta olisi ihan oikeasti mukavaa, jos voisin kasvattaa pihalla vaikka karviaismarjoja. Jos vaikka onnistuisin pitämään pensaan hengissä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti