sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Äitikortti

Huomaan kiinnostuvani vanhemmuuteen ja äitiyteen liittyvistä asioista koko ajan vähemmän. Maailmassa tuntuu olevan paljon kiinnostavampiakin asioita -asioita, joista en vielä tiedä tarpeeksi. Perhelehtien kannet eivät puhuttele minua, kasvatusperiaatteiden pohtiminen pitkästyttää. Yksi tuore äitiyttä käsittelevä kirjauutuus kuitenkin herätti mielenkiintoni. Luin Long Play-julkaisun laajalti uutisoidun Pekka Himasta käsittelevän artikkelin lopputeksteistä toimittaja Anu Silfverbergin tuoreesta kirjasta Äitikortti. Kävimme lauantaina esikoisen kanssa tyttöjen retkellä kakkukahvilassa ja vaateostoksilla ja siinä sivussa haimme vähän luettavaa äidillekin.

Äitiydestä kirjoittaminen on vaikeaa. Voi yrittää olla kepeä ja iloinen, voi perustella kaikentietävästi omia valintojaan ja tuputella niitä siinä sivussa muillekin. Voi päivitellä, että kyllä se elämä meillä on rempseää ja rentoa, kun minulla on reikäiset verkkarit ja lapset syövät ruoantähteitä lattialta. Kaikille koulukunnille varmaankin löytyy oma yleisönsä. Anu Silfverbergin pohdinta lapsettomuuden pelosta, naiseudesta, seksuaalisuudesta, äitiydestä, isyydestä, äitiyden mustasta aukosta ja kiintymyssuhdepropagandasta on liikuttava ja tarkkanäköinen. Uskoisin kirjan voivan kiinnostaa myös lapsetonta ihmistä, ja se on aina hyvä merkki lapsista ja vanhemmuudesta kirjoitettaessa.


Silfverberg pohtii paljon sitä, mikä saa monet nykypäivän naiset ihannoimaan luonnonmukaisuutta, ikuisuuksia jatkuvaa symbioottista suhdetta lapseen ja kadottamaan siinä sivussa identiteetistään kaiken äitiyden ulkopuolelle kuuluvan. Hän pohtii kaiken uhraavan äitiyden vaikutuksia lapsen ja isän väliseen suhteeseen, parisuhteeseen tai laajemmassa skaalassa yhteiskuntaamme.

Äitiyskritiikin lisäksi Äitikortti on kuitenkin myös koskettava kuvaus äidiksi tulemisen aiheuttamasta ihmetyksestä ja tunnevyörystä.  Itkettävä ja naurattava, hyvä kirja.

26 kommenttia:

  1. Minullakin on tämä hyllyssä odottelemassa, pitäisi lukea pikimmiten.

    Nythän kirjaan liittyvät haastattelut saivat taas ainakin osan äideistä loukkaantumaan verisesti, mikä oli minusta tosi outoa. Tuntui ihan siltä, etten ole lukenut samaa haastattelua kuin muut, mutta voihan olla, että se olin minä joka tulkitsi huolella.

    Silfverbergin juttu äitiydestä Oliviassa oli sekin minusta niin mahtava, että odotukset tätä kirjaa kohtaan ovat korkealla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en ole lukenut mistään haastatteluja tähän kirjan julkaisuun liittyen. Mistä ihmiset ovat suuttuneet?

      Jos viittaat juttuun, joka oli Oliviassa joskus viime vuonna, se oli munkin mielestä syvä. Kirja käsittelee samaa asiaa vähän laajemmin ja mukana on myös Nyt liitteen kolumnien juttuja.

      Poista
  2. Kuulostaa siltä, että kirjassa ravistellaan kaikkivoipaa äitimyyttiä? Se kuulostaa hyvälle, jos ajatellaan isienkin asemaa vanhempana :). Väitän, että aika moni äippä jyrää vieläkin vanhemmuudessaan isien jalkojen yli "annahan Minä niin tulee nopeammin.". Ainakin itse herään tähän aika ajoin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tavallaan kritisoidaan äitimyyttiä ja varsinkin sitä, että äitiys muodostuu monelle projektiksi, jossa lapsi on oman itsen jatke ja omien ideologioiden toteuttamisen väline, eikä erillinen ihminen.

      Lapsen synnytettyään moni nainen myös tuntee ymmärtävänsä maailman kaikki ilmiöt paremmin kuin lapsettomat ihmiset ja pystyy perustelemaan sosiaalipoliittisia ratkaisuja omiin subjektiivisiin kokemuksiinsa perustuen asiantuntijana. Hyvää pohdntaa myös sukupuolisuudesta. kannattaa lukea!

      Poista
  3. Kiva kuulla arviosi ja minullakin on pelkästään positiiviset odotukset kirjan suhteen. Liinan tavoin en minäkään oikein ymmärtänyt aihetta loukkaantua Silfverbergin ajatuksista. Itse en kirjaa ole vielä lukenut, mutta en ole saanut kuvaa, että se kohdistuisi ketään vastaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en ole ikinä oikein ymmärtänyt, miksi täytyisi loukkaantua siitä, jos joku esittää mielipiteensä ja perustelee sen hyvin.

      Ennen kaikkea kirjasta jäivät itselleni, yhteiskunnallisten kannanottojen sijaan, mieleen hyvin henkilökohtaiset tuntemukset äitiydestä ja kaikesta pieneen ihmiseen liittyvästä ihmetyksestä.

      Poista
  4. Mä en oo lukenut enkä luultavasti luekaan, koska en ehdi :D Mulla on Pihan Äitijohtajakin vielä kesken... Mä olen kans tavattoman epäkiinnostunut äitiydestä. Siis muusta kuin omastani tälleen konkreettisella tasolla :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tähän ei menny kauan. Yksi ilta riitti. :)

      Poista
    2. Mulla se tarkoittaa vähintään 20 iltaa, koska vauva :D

      Poista
  5. Sama täällä, en enää innostu äitiys- jutuista, paitsi blogeissa. Äitiyteen liittyy paljon hurskastelua ja itsensä äiti-jalustalle nostamista. Äitiys on kuitenkin vaan yksi osa elämää, joskin tosi iso sellainen. Enkä ymmärrä miksi kaikkien omat ratkaisut on parhaita.
    En jaksa lukea tuota kirjaa, mutta se kuulostaa hyvältä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen huomannut, että mitä vanhemmaksi lapset tulevat, sitä vähemmän identiteetti muodostuu äitiydestä. Se on aika mukava tunne.

      Poista
    2. Niinhän se menee. Vielä tuosta itsensä kadottamisesta äitiyteen - en osaa ottaa sitä niin vakavasti. Sehän on vaan yks vaihe elämässä. Jotkut elää sen totaalisemmin kuin toiset, mutta kyllä ne siitä tokenee. Aikansa kutakin!

      Poista
  6. Mä oon välillä pohtinut, että olenko sokea erakko, kun en tunne yhtään äitiyttä suorittavaa oman identiteettinsä kadottanutta yli-ihmistä :) Kun niistä aina lehtien palstoilla huolestuneesti kerrotaan, ja interwebissäkin joku osaa kertoa niitä olevan (mutta kukaan ei itse ole). Hmmm.

    Silfverberg on mun lempikolumnisteja eli mun kanssa usein samaa mieltä. Ja osaa perustella kantansa nasevasti. Mutta olen aika kyllästynyt näihin äiti-juttuihin myös, paitsi tiukan omakohtaisella tasolla (lähestyvä uhmaikä ja pikkusisaruksen syntymä ovat herättäneet kiinnostuksen, noh, uhmaan ja sisaruskateuteen, muusta en nyt jaksa lukea. Paitsi hyviä blogeja, joissa on muutakin sisältöä (tämä sisältää kehun sinulle, Liisa)). Mutta ehkä jos kirjaa kehutaan tarpeeksi, ehkä otan sen lukulistalleni.

    Mistä muuten kertoo se, että ensimmäistä kertaa luin koko kirjasta nyt? Onko koko kohu ollut Olivia-lehdessä (jota en lue), vai olenko todella kuuro-sokea-erakko?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä miellän sen identiteettinsä menettämisen sellaiseksi, että monet tuntemani naiset jättävät äidiksi tulonsa jälkeen pois hyvin monta asiaa, jotka ovat määrittäneet heitä ennen ihmisinä: harrastukset, ystävät, vapaa-ajan viettotavat ym. Rooliskaala kapenee olemattomiin, eikä näiden ihmisten kanssa voi keskustella muista asioista, kuin äitiyteen ja lapsiin liittyvistä asioista. Se on itselle ahdistava ajatus, enkä usko, että se on lapsellekaan pidemmän päälle hyväksi, että äidillä ei ole muuta elämää, kuin lapseen liittyvät asiat.

      Mä en ole myöskään huomannut mitään kohua ja kirjastakin luin ekan kerran vasta perjantaina. Elämässämme on ilmeisesti tarpeeksi muutakin sisältöä. :) Ja kiitos kehusta. Välillä nämä omat jutut tympivät kirjoittajaakin.

      Poista
    2. Mä en tunne yhtään sellaistakaan äitiä. Tai no, vapaa-aika on lapsellisilla tietysti rajoitetumpaa kuin ennen lapsia, mutta sekin yleensä lisääntyy sitä mukaa kun lapset kasvaa ja hoitoon jättäminen on helpompaa. Aika moni myös esim. reissaa paljon lasten kanssa, siis jos on matkustellut jo ennen lapsia (mä puolestani matkustan ihan yhtä vähän kuin ennenkin). Oikeastaan ihan kiva, että tuttavapiirissä on asiat näin.

      Poista
    3. Mä olen huomannut, että ne naiset, jotka on pitkään kotiäiteinä ja joiden parisuhteissa lapsen hoidon jakaminen puolison kanssa ei toteudu, ovat monesti heitä, joiden elämä keskittyy vain lapsiin.

      Poista
    4. Kuulostaa ihan loogiselta. Varmasti on helpompi pitää yllä myös muuta elämää, jos joku muu ottaa välillä hoitovuoron ja pääsee töihin ajattelemaan aikuisten asioita muiden aikuisten kanssa.

      Poista
    5. Toki poikkeuksiakin on :) Itse olen kotiäiti, koska viihdyn tässä paremmin kuin yhdessäkään ansiotyössä varmasti ikinä. Ja miksi? Koska jää aikaa niin paljon sille "omallekin elämälle"; ystäville, harrastuksille, parisuhteelle, matkustelulle! Jos kävisin ansiotyössä, veisi se liiaksi aikaani muulta puuhastelulta. Ah, pyhä autuus kotirouvuudessa. En halua luopua tästä (ikinä!). ;D

      Poista
    6. No sähän olet sitten vähän niinkuin lomalla koko ajan. :)

      Poista
    7. No eikös, mutta ei sitä viitti kailotella ihan kaikille kuitenkaan ;) Parempi vaan olla "kotiäiti", työnraskaanraataja.

      Poista
  7. ja äitibloggarit vaan kohisee että hohhoijaa, taas yks äitikirja, en jaksa lukea kun joku kirjoittaa äitiydestä. mutta joo, kivaa että joku kirjoittaa kirjasta eikä sitä käsittelevästä haastattelusta :) mullekin parasta antia oli ne henkilökohtaiset tekstit - luulis että sitä kamaa saa tarpeeksi netissä, mutta näemmä mun saturaatiopistettä ei ole vielä saavutettu.

    VastaaPoista
  8. Itse en oikein lue äitiblogeja, joten tää kohkaaminen on mennyt ihan ohi. Itselleni kirja oli nimenomaan niitä tunnekuohuja, joita raskaaksi tulemisen yrittäminen, raskaus, synnytys ja vauvan kanssa elämisen opettelu tuovat. Lisänä pohdinnat sukupuolisuudesta ja seksuaalisuudesta. Tosi pieni osa kirjastahan oli sellaista, mistä joku elämäntapa hermostuja voisi kitistä, että pitääkö syyllistää toisia. Mutta se on varmaan näiden ihmisten tapa reagoida kaikkeen älylliseen keskusteluun, jossa asioita viedään vähän arkitason yläpuolelle. Silfverberg kuvaa äitiyden tunteita niin tarkasti ja hyvin, etten heti muista toista koskettavampaa. Uskon, että moni on tästä samaa mieltä.

    VastaaPoista
  9. Olisi ihan kiva kirjoittaa kirjasta eikä haastatteluista. Nyt vaan ihmettelen että mitvit, "vauvan jatkuva kantaminen ja pitkä imetys eristävät äidin yhteiskunnasta kotiin"? Ja sitä etten löydä kirjaa sähköisenä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en ole lukenut sitä haastattelua, johon monet tuntuvat viittaavan, joten en osaa sanoa, mitä siinä haastattelussa on kirjasta sanottu. Itse en nyt suoraan tunnista kirjasta kohtaa, jossa todettaisiin, että kantoliina ja imettäminen eristävät yhteiskunnassa. Selasin kirjaa kiintymyssuhdevanhemmuutta (täysimetys, kantoliina, perhepeti ja vaistovanhemmuus) käsittelevään kohtaan ja lainaan nyt suoraan vähän lyhennettynä, niin ei tule väärinkäsityksiä. Tämä kai voisi liittyä em. kärjistykseen:

      "Kirjaimellisesti noudatettuna Searsin kampanjoima kiintymysvanhemmuus on intensiivinen, kaiken ajan vievä hanke, joka koskee synnyttänyttä äitiä ja tämän lasta. Toisella vanhemmalla ei ole tässä karusellissa paikkaa. Searsin mukaan isä voi kyllä olla "tärkeä tuki", mutta siinä kaikki. Vanhemmuus on naisen homma, ja naisen on siitä paras pitää, sillä se tulee olemaan hänen ainoa hommansa, vuosien ja taas vuosien ajan. Nettisivuillaan William Searskertoo, että isät voivat hoivata omia lapsiaan ennen kaikkea "rakastamalla ja tukemalla vaimoaan"..... Mitä täällä oikein tapahtuu - vuonna 2012? Ja miksi tämä äärimmäinen sukupuolittaminen tapahtuu nyt, kun samalla odotukset miesten hoivatyöstä ovat korkeammalla kuin koskaan? Ehkä juuri siksi. Onko tämä nyt sitä, mitä kutsuttiin naistutkimuksen oppikirjoissa nimellä backlash? Tällaistako se onkin: hempeitä äitiysblogeja, vauvanruokakirjoja, maitoviiksiä, harsoliinoja, petaamattomia vuoteita, tummia silmänaluksia, aina uusia Kelan hakemuksia? Naisia, jotka eivät poistu kotoaan, paitsi ehkä jos tarvitsee lähteä imetys-flashmobiin rautatieasemalle?

      Ennen kaikkea Silfverbergin näkemys kiintymyysvanhemmuudesta oli minun mielestäni hämmennys siitä, mitä isät ajattelevat tästä äidin ensisijaisuutta korostavasta narratiivista, joka asettaa toisen vanhemman "assistentin" rooliin. Hän ajaa voimakkaasti miesten (ja toisen vanhemman) oikeutta ja velvollisuutta hoivan tasaiseen jakamiseen.

      Sähköisenä ei kirjaa varmaankaan saa. Täytyy varmaan tilata postitse, jos kiinnostaa tarpeeksi.

      Poista
  10. Kiitos kirjoituksestasi! Halusin kommentoida aihetta naistenpäivän kunniaksi sen ylen haastattelun vuoksi ja kun en tähän hätään (= viime yönä) saanut kirjaa käsiini, arviosi auttoi hahmottamaan paremmin mistä kirjassa on kyse.

    Oma blogikirjoitukseni käsittelee sitä, miksi äidit arvostelevat toisia naisia. Vastaus: koska ihmismielen rakenteeseen eli sisäiseen logiikkaan kuuluu tehdä vastakkainasetteluja ja puolustaa oma näkökulmaa joskus jopa hulluuteen asti (sen jälkeen kun on uskonut tietyn väitteen todeksi).

    Minun näkökulmastani tärkeämpää kuin se MITÄ teemme, on MISTÄ MIELENTILASTA käsin teemme niin. Ovatko valintamme seurausta sisäisestä viisaudesta -- vai sisäisestä tyhmyydestä, haha! Jonkun sisäinen viisaus voi neuvoa kantamaan lasta armeijaan asti, jollekin toiselle se voi neuvoa antamaan lapsen isän hoidettavaksi ja lähteä töihin toteuttamaan itseään.

    Toivon että kirja tulee joskus sähköiseen muotoon tai sitten tulee muuten sopivasti jossain vastaan -- nimittäin kirjakauppaan, kirjastoon tai jopa postiin lähteminen tuntuu turhan raskaalta vaihtoehdolta täältä äitiyden mustasta aukosta käsin... ;-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse näen asian niin, että jos kokee kamalaa tarvetta puolustaa kovaäänisesti valintojaan, on kyse myös siitä, että kokee tarvetta vakuuttaa itselleen, että on toiminut omasta mielestään oikein ja parhaan kykynsä mukaan. Jos on sinut tekemiensä päätösten kanssa, eivät toisten ihmisten mielipiteet juurikaan keikuta venettä. Ja eri mieltä kuitenkin tässä maailmassa ollaan ihan kaikesta. Tärkeintä kai on juuri tuo mainitsemasi mielentila, jossa päätökset syntyvät. Paitsi kyllä niinä epätoivon pimeimpinäkin hetkinä syntyy ihan hyviä päätöksiä, kun vaikka vauvan aiheuttama univaje alkaa vaatia välittömiä toimenpiteitä mielenterveyden palauttamiseksi. Sisäistä viisautta kai sekin.

      Itseä ihmetyttää se, miksi kaikesta äitiyteen liittyvästä kommentoinnista pitäisi syyllistyä tai ottaa toisenlainen näkökulma arvosteluna. Onneksi kaikki eivät ole samanlaisia äitejä, koska lapsetkin ovat hyvin erilaisia -suorastaan ainutlaatuisia.

      Poista